Alinen

Joka kerran jään alle kaatuessaan hukkuu. Pää painuu pinnan alle, nyt minä kuolen. Oivallus tulee yksinkertaisesti ja varmasti. Ei ole kitusia. Hukkuu ja kuolee, vajoaa pohjaan, muuttuu sedimentiksi ja löydetään vuosituhansien kuluttua. Silloin hämmästellään: voiko virheistään oppia. Tulesta osaa pitää näppinsä erossa kun on kerran sitä sipaissut, muttei muista, että jäänkin alla voi alkaa huimata.
Jäähän upotaan takaraivo edellä, vedenkalvo ratkeaa. Ollaan pimeässä ansassa, jossa joku huohottaa. Sitten ymmärtää, että se on sydän ja letkujen ääntä, happisäiliön kohinaa. Helpottuu: se on minun, se kulkee tasaisesti, se toimii. Ollaan elossa taas.

Vetäessään henkeä suuttimen kautta voi tuskin uskoa sen olevan totta. Mutta se toimii, otsalampun keilaan pyrähtävä kuplaparvi pakenee saman tien, aivan kuten esitteessä kuvaillaan. Sisään ja ulos. Sydänlihasta heristävä shokkitilakin hellittää, vaikka jalkojen alla on 325 metriä syvä kuilu ja kylmyys ja paine työntävät lihaa molemmin puolin syvemmälle lapaluiden väliin: ei ole mitään keinoa vastustella.
Jalat reuhtovat tyhjyyttä. Alla ei ole mitään, mihin kiinnittää itsensä, tekee mieli kauhoa takaisin ylös. Käsi tapaa yläpuolella puoli metriä paksun jääpinnan. Tulee pakottava tarve tunnustella tiensä valolle, joka odottaa reiän laidalla. Kyllä se edelleen on siellä. Toiset tulevat perässä, siinä on köydenpää ja siinä astin, johon voi jalkansa työntää. Kunhan lasten ratsuttamisesta luisut olkapäät sujahtavat kumin sisään ja hangessa tököttävät happisäiliöt saadaan selkään. Tässä porukassa ei ilonpilaajia suvaita. Illalla mennään juomaan alakerran baariin rommikaakaota, ja aamulla sijatun sängyn päällä on siihen eilen aseteltu karamelli.

Vielä minuutti sitten kello oli kolme iltapäivällä, pimeää. Oranssilla muovinarulla keloihin kiinnitetyn pressun takana kuivapuvun pukeminen ujostutti, kuu tuijotti. Jäähän oli sahattu toissapäivänä puolikuun muotoinen reikä. Sellaisen uudelleenavaamiseen menee tavallisesti puolisen tuntia, mutta nyt selvittiin vartissa, vaikka on pakastumaan päin.
Pinnan alaisessa painottomuudessa aika kuluu toisin, useammallakin tavalla. Ensiksikin se kuluu sisään- ja uloshengityksen tahtiin, se kuluu hukkaan happena ja parveilee maskin alta hiilidioksidikuplina. Se kulkee ylös ja alas poskionteloissa ja otsalohkossa tuntuvana paineena.
Toinen pinnan alla kuluva aika on luonteeltaan kärsivällisempää. Sitä liikuttelee vähäisesti tai ei ollenkaan mikään, mitä maan päällä tapahtuu. Aika tuskin hievahti viime jääkauden aikana, jolloin jää kihnutti maan yllä vuosituhansien ajan, hieroi ja uursi, työntyi välillä väkisin sisäänkin, mutta enimmäkseen tyytyi nytkyttämään maan orvaskeden kurtuille ja uurteille.
Siksi erehtyy luulemaan, että pinnan alla on neitseellistä. Se mikä on maan päällä mitattu ja laskostettu karttoihin ja kansiin, on täällä salattua kaikilta aiemmilta katseilta. Mutta kun tullaan yli kahdenkymmenen metrin syvyyteen, ymmärtää viimeistään, ettei asian laita ole niin. Että vesi kourii estelemättä joka puolelta, tunkeutuu sisälle, eikä kuivapuvusta ole apua. On turha kuvitella olevansa valloittaja. Vanha kaivoskuilu Alisenkurussa näyttää päältä katsoen suonsilmältä tai talvisin reiältä riekossa, mutta täällä alhaalla paine rusentaa herkemmän mielen leikillään.
Ympäröivän suon vedet ovat valuneet kuilun pintavesiin, se on juomakelvotonta ja kitkerää. Sammakonpojat kuolevat siihen syntyessään, telkät välttävät laskeutumasta. Syvempänä vesi on kirkasta. Kuolan niemimaalla sukeltajat ovat väittäneet nähneensä tämäntapaisten kaivoskuilujen syvyyksissä pieniä, värittömiä kaloja, mutta se ei ole mahdollista. Veden PH-arvo on sopimaton makeiden vesien eliöille.

Alhaalla pimeässä ei liiku mikään.
Korvissa sirisee. Lampun valokeilaan osuu jotain, sitä säikähtää. Ensin se näyttää uponneelta laivanhylyltä, mutta onkin kuilun reunaa. Koskettaessaan ymmärtää pinnan nileilevän jäätä.
Kallion pinta on rosoinen, polveileva. Se ei juuri tunnu ihmisen kovertamalta, vaan pikemminkin suurelta repeämältä. Kun yrittää saada otteen seinästä, huomaa, miten ruumis vajoaa koko ajan, vaikkei sitä tunne. Vajoamista säikähtää hieman, tahtoo terästäytyä. On puhallettava kuplina ilmaan usko, ettei pimeydessä vaani mikään, mitä otsalampun valo ei voisi läpäistä. On uskottava, että alhaalla on olemassa pohja.
Tietää, että muut sukeltajat ovat jossain aivan lähellä. Kauas on jäänyt ainoastaan itseään kehässä nujertava ja huoritteleva vaimo, hän jääköön.
Onhan ylhäällä vielä reikä, reiän reunalla kurkkijat. Ajatus auttaa tasaamaan painetta, puhalla nenän kautta, purista sormilla kevyesti. Käsi haparoi kelloa, sitten säiliön venttiiliä. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, kun jalka osuu johonkin. Ollaan siis välitasanteella vanhassa kaivoksessa.

Otsalampun valossa näkee pohjaan rakennetun kiskon ja seinämää kiertävän putken. Kaivoskuilun pohjalle on jäänyt ruostunut laari tai vaunu, kuin olisi tullut kiire pois veden alta. Vaunua kiertäessä räpylät tapaavat maata, hetken tuntuu, kuin kävelisi. Jalka luiskahtaa johonkin. Pohjalla on puolikuun muotoinen reikä, samanlainen kuin jäähän sahattu. On otettava kiinni vaunun laidoista ja työnnettävä itseään lähemmäs, vaikkei oikeastaan tahtoisi. Reikä on juuri ja juuri ihmisen mentävä. Mato siitä luikertaisi paremmin. Kumarrus. Nyt näkyy jotain.
Ihan kuin sieltä tulisi valoa. Jotain liikettä.
Ajatus siitä, että siellä voi olla joku jumissa, saa pelästymään. Apujoukkoja ei ehdi millään hakea, kello käy ja painetta pitäisi seisahtua tasaamaan liian monta kertaa. Suu raottuu huutoon, sitäkin säikähtää. Tässähän voi käydä hullusti. Ei noin syvälle saisi mennä. Jos sinne on joku jäänyt jumiin, luiskahtanut jotenkin reiästä sisään eikä pääse enää ylös. Ja jos se kuolee, jos tuolla alhaalla on joku, saa siitä syyt niskoilleen, tulee painajaisia.
Reiän reunama on sileä ja tuntuu lujalta räpylän alla. Sinne ujuttautuminen on kömpelöä, pitää varoa säiliötä kolhiintumasta reunoihin.
Siellä, siellä alhaalla näkyy jotain, on siellä joku! Täytyy ponnistella päästäkseen eteenpäin, paine iskee poskionteloihin ja korviin niin, että on hidastettava.
Täällä reiän alapuolella on salakavalia pyörteitä ja pystysuuntaisia virtauksia, se hylkii kaikkea sinne upotettua muttei toisaalta raaskisi luopuakaan. Siten se tempoo kulkijaa edestakaisin, riepottaa, ei ota selkoa. Vaikka kuinka haroo eteenpäin, tuntuu vain paine. Samalla, kun käsi kurottaa kohti hukkuvaa, alkaa toisessa jalassa tuntua kipua. Vesi antaa käsivarsille vastentahtoisesti myöten. Minusta tulee sankari. Tällä pääsee ihan varmasti lehteen. Hyvä jumala älä anna minun hukkua. Anna tuon toisen. Jalkaa polttelee nyt vimmatusti. Hukkuva ojentaa kättään, hengittää jo suoraan kasvoihin. Silmissä näkyy valopisteitä, iho liimaantuu luihin kiinni, otsa tuntuu räjähtävän. Hukkuva hengittää.
Hengitys haisee suopursulta.

Kun silmiin palautuu näkö, ollaan syvällä. Hetken näkyy vain tummassa vedessä huojuva valokeila, jonka huomaa senkin vasta, kun käsi osuu siihen. Sattuu jossain kaukana. Alaspäin katsoessa selviää, että sen täytyy olla jalka. Se on juuttunut jonkinlaisen kiskon ja seinämän väliin. Polven kohdalla tykyttää, sääri on vääntynyt outoon asentoon. Nilkasta alaspäin ei tunnu oikeastaan miltään.
Toista sukeltajaa ei näy.
On vaikeaa saada hengitystä kulkemaan. Mittari väittää, että ollaan melkein sadassa metrissä. Aikaa on vajaa vartti, ennen kuin säiliöstä loppuu happi.
Iho tuntuu ohuelta.
Reikä kaukana pään yläpuolella jäässä kursii itseään pakkasella kuriin, sulkeutuu alhaalla olijan pään yllä natisten. Vaikkei sitä kukaan kuule, kuviteltavissa se on.
Maailman paras sukeltaja pystyy sukeltamaan paljain keuhkoin viisitoista minuuttia. Tavallinen ihminen pysyy hengissä hetken. Sitten tapahtuu seuraavaa: Veren happipitoisuus vähenee ekspansiivisesti. Viimeistään kolmen minuutin kohdalla ihminen alkaa voida erinomaisesti, huolet eivät paina. Tapahtuu anaerobinen metabolia, sillä solut toimivat ilman polttoainettakin. Aivosolut happamoituvat muutamassa minuutissa, alkavat turvota. Ihminen räjähtää sisältäpäin.

On vaikea ajatella selkeästi, pimeässä keskellä, nyrkissä. Ajatus pääsee reiän luokse, haparoi ylös, ei kohtaa vastaantulijoita. Vaikka jään reunalla otetaan tietenkin aikaa. Huoltomies ymmärtää pian, että joku puuttuu. Mutta löytävätkö tänne siitä pienestä reiästä?
Katse harhailee kallionseinämässä, hakee linjaa, joka yhdistäisi ulkomaailmaan. Mikseivät toiset jo tule. Eikö kukaan huolestu?

Sitten eräs asia muistuu mieleen. Ei siellä ketään ole.

Ei siellä ketään ole, ei koskaan sinne jäänytkään. Yksin tänne on tultu. Muut jäivät matkasta jo soittamattomalla soitolla, tai matkatoimiston puhelinvastaajan tympeään kaikuun. Viimeistään Esson kaarteessa Kemintiellä tuli otettua kiri, sellainen kelkka on yhden mentävä pulkka, siihen mahtuu mies ja muonat, ei enempää. Ja siltä varalta, että joku yrittikin seurata, tuuppasi itse kelkasta valot pois, potki etulyhdyn pimeäksi ja antoi mennä vaiston varassa, eikö niin. Eikä.
Painoi kurua myöten niin että hampaita viilsi, siellä kurussa ääni kimpoaa seinämistä ja hajoaa siruiksi ja hileeksi, jonka oksia painava tykky hiljentää ennen kuin hankeen jää jälki.
Perillä saattoi vielä koettaa hämätä vainoajia kuusenhavuilla tai muilla, mutta sitten tuli olo, ettei pidä liioitella. Yksinäisen miehen puuhia niin moni kuitenkaan ehdi seurailemaan.

Laitoit letkut tahallasi huonosti, et ottanut varasäiliötäkään, kun muka muita oli näkemässä, vaikka varsin hyvin tiesit, ettei ollut. Jokainen taakkansa kantakoon. Se muka painaa.
Ei paina, on testattu matalammissa vesissä.

Ei sieltä ketään ole tulossa. Keskity perspektiiviin, pieniin ei niin yleisiin asioihin, omiin viime aikaisiin tekemisiisi, jotka eivät ole olleet kummoisia. Unettomuuteen, joka pistää lillumaan päivän silmässä sameana, nurinpäin käännetty nuttu eteisessä, valmiina päälle pantavaksi, kun päällimmäiseksi nousee aina vain katumus, syyllisyys jostakin juuri muistin ulkopuolelle jäävästä. Ja kun ikkunat sinne pihan perälle alkavat pelottaa, alkaa pelottaa vähän kaikki. Lehteä lukiessakin otsikot riitelevät keskenään vaikkei itse ymmärrä mistä, ja kun kevättalvella liiterin luota hangesta vihdoin erottuu keltainen takinlieve, jaksaa toivoa enää, ettei tarvitsisi ryhtyä kaivamaan.

Happea on jäljellä vielä viideksitoista minuutiksi. Sisään ja ulos. Käsi tapaa seinämää, on lohdullista koskettaa edes jotakin.
Vesi tuntuu kannattelevan niskaa ihan villojen kärjestä, varovasti. On varottava nousemasta liian nopeasti, viisi metriä ja sitten minuutin tauko, ainakin. Jos nousee liian aikaisin, typpi kaasuuntuu ja solut räjähtävät, henki lähtee. Pitää odotella vielä hetki.
Ja mikä kiire tässä muka on. Ainakin vartti vielä jäljellä.
Sitten huomaa seisovansa hietikolla, jonkinlaisessa pyöreäreunaisessa kammiossa. Ei voi olla aivan varma, onko laskeutunut juuri alemmas vai koko ajan seissyt siinä, luultavasti on seissyt siinä jo jonkin aikaa, eikä edes älynnyt esitellä itseään.
Hiekka on hienonhienoa puuteria, tekee mieli silittää sitä selästä ja hartioista.
Ottaa nyt siitä kourallisen, ottaa vain, ei kursaile. Tätä riittää. Se valuu mukavasti sormien lomitse, hilisee mennessään. Ja ohitse vilahtaa kalaparvi, juuri sopivasti. Pieniä, kiiltäviä, tummia kaloja kapeine evineen. Kuolan niemimaalla sukeltaneet eivät valehdelleet.
Vesi on lämmintä ja kuplivaa, se kuplii kuin hienoin mineraalivesi, mutta tuntuu suussa pehmeältä kuin työntäisi sen oman naisensa sisään. Otsalampun valo heijaa vasten kammion seinämää, valonläikkä on niin pieni, että päätä pitää käännellä, jotta ymmärtää, mitä katsoo.
Ja siinähän se vihdoin on, kädenjälki.
Pieni, siveä kädenjälki, ohuet sormet supussa, ei julkeasti harottaen, kuten puliakoilla. Käsi on niin pieni, että sen on täytynyt kuulua lapselle, tai pikkuruiselle naiselle, jollekulle nuhteettomalle, jollekulle, jolla oli solisluut kuin verkonpaulat ja silmät etäällä toisistaan. Käsi on ensin painettu seinään ja sen ympärille sivelty punaista maalia, ehkä okraakin.
Kuu on noussut korkealle, sen valossa näkee käden aivan selvästi ja sen ihokarvat huojuvat hiljaa veden virtauksen mukana. Kun sitten lopulta, pitkään epäröityään painaa jälkeen kämmenensä, huomaa, että kivi on kosketuksesta vieläkin lämmin.