Turun Sanomat

"Tervetuloa meidän kanavalle, Ylen uusi pääjohtaja Mikael Jungner. Sinua tervehtii kansalainen, tuo lehtien mielipidepalstoilta tuttu Veronmaksaja."

Junger on antanut ymmärtää olevansa tietoinen Yleisradion tehtävästä monipuolisena kulttuuritarjoajana. Samaan aikaan Ylestä pitäisi kuitenkin viedä "uuteen kilpailuaikaan" eli tehdä siitä kilpailukykyinen kaupallisten kanavien kanssa. Jos kuitenkaan ei. Miksi valtiorahoitteisten kanavien pitäisi kilpailla kaupallisten kanavien kanssa? Miten kilpailu ja monipuolinen kulttuuritarjonta sopivat samaan kuvioon? Eivät hyvin. Jompikumpi kärsii, ja epäilen sen olevan kulttuuri. Tosiasiahan on, että harvaa kiinnostaa katsoa Salkkareiden sijaan balettia tai formuloiden asemasta filharmonikkoja. Silti tällaista tarjontaa on oltava.

Yksi Ylen ongelma on sen kyvyttömyys mainostaa ohjelmiaan tehokkaasti. Olkoonkin, että sen periaatteena on olla voittoa tavoittelematon valtionyritys. Ei kuitenkaan olisi haitallista, jos katsojillekin tiedotettaisiin uusista (ulkomaisista) laatusarjoista, joista moni menee ohi ihan vain siitä syystä, ettei ole hoksannut kytätä televisio-ohjelmia, että josko tällä viikolla jotakin uutta. On syytä myös muistaa, ettei Ylen ajautuminen talousvaikeuksiin johdu katsojalukujen pienentymisestä. Miten voisikaan, Ylehän voi rauhassa tuutata ulos primetime-aikaan vesirottien parittelusta kertovaa dokumenttia, ja jos kukaan ei katso, niin mitä siitä.

Talousvaikeudet eivät johdu myöskään siitä, että vilpilliset kansalaiset olisivat yhtäkkiä lakanneet maksamasta tv-lupiaan. Vaikeudet johtuvat suureellisesta digi-tv-hankkeesta, jota kansa tuskin muistaa vaatineensa. Minä en ainakaan äänestänyt digi-tv:n puolesta, silloin kun siitä kansanäänestys järjestettiin. Kenen mielestä se sitten oli välttämätön? Digi-tv:tä on hankala perustella sen teknisellä ylivertaisuudella, kun koko lähetysverkko pitää uusia ja jokainen joutuu maksamaan uuden digiboksin omasta pussistaan. Teknologiahuumassa tehdään kylläkin rohkeita ja ennakkoluulottomia ratkaisuja, mutta loppupeleissä hinnan maksavat katsojat—ja Ylen työntekijät. Kanavauudistuksen sivussa Yle harkitsee jälleen yt-neuvottelujen aloittamista. Neuvottelujen ulkopuolelle jää tietenkin se suuri joukko Ylen työntekijöitä, joiden paikkaa ei ole vakinaistettu eikä aiotakaan vakinaistaa. Työntekijöitä roikotetaan vuodesta toiseen määräaikaisilla sopimuksilla. Työntekijä pysyykin kuuliaisena työnantajalleen, kun päällä leijuu uhka siitä, ettei sopimusta uusita.

Myös käsitys Ylen suurista tuotantobudjeteista on myytti. Yle tekee paljon yhteistuotantoja, jolloin sen rahoitusosuus on vain murto-osa sarjan tai tv-elokuvan varsinaisesta budjetista, mutta suhdanne on seuraava: laatuvaatimuksista ei haluta tinkiä, rahasta kylläkin. Ja mikäpä siinä, jos kaiken saa puoli-ilmaiseksi. Yle on ryhtynyt hankkimaan yhä suuremman osan ohjelmistostaan talon ulkopuolelta. Itse talo on jaettu osaamiskeskuksiin, joiden välinen liikkuvuus on parhaimmillaankin kehno. Maakunnista keskitetään tuotantoa enemmän ja enemmän Helsinkiin, vaikka rikkaan kulttuuritarjonnan kannattaja saattaisi helposti äityä toivomaan päinvastaista.

Piristysruisketta Ylelle odotan Harri Virtasesta, joka on nimitetty Yle1:n uudeksi fiktiopäälliköksi. Kari Kyrönsepän pallille istahtanut Virtanen saattaa nostaa kanavan viihdetuotannon tason löperöhköstä sille laatutasolle, jolle on edellytyksiä. Siltä osin soisin uusien tuulien puhaltavan. Sen sijaan Ylen perusajatusta on turha mennä muuttamaan. Jonkun täällä vielä on piitattava Pihtiputaan mummosta ja hänen peräkammarissa asuvasta aikamiespojastaan, sillä meillä muilla on siihen aivan liian kiire.